Joulukalenteri - luukku 5

Mistä nämä kysymykset?

Päivän kysymys:

Mikä on ollut pahin/kauhein/ikävin kokemuksesi hevosen kanssa?

Kysymys oli helppo. Tänä syksynä nimittäin koimme hirveimmän yön mitä voi tulla. Reenien jälkeen olin tyytyväisenä lähdössä kotiin kunnes tarkistin puhelimeni, puheluita oli tullut tallilta ja ensin ajattelin että ajan kotiin ja soitan sitten takasin. Jäin kuitenkin miettimään toisen kerran ja päätinkin soittaa heti takaisin jos asia olisi ollut tärkeä. Sain tiedon että Petteri ei syö iltaheiniään ja menee vaan makoilemaan. Tiesin heti mistä oli kysymys! Jos Pepa ei syö, kaikki ei ole kunnossa. Ja muutama viikko sitten ollut pikkuähky oli vielä mielessä. Ei muutakuin tallille tarkistamaan pojan vointi.

Tytöt ystävällisesti olivat vielä tallilla ja kertoivat illan tapahtumat. Itse olin siis lähtenyt tallilta noin neljän aikaan jolloin kaikki oli ollut vielä kunnossa. "Petteri makoili tarhassa ja kävi välillä kyljellään, mutta ei piehtaroinut." Normaalia meillä oli, että poika makoili päivällä tarhassa, mutta nukkui rauhassa. Normaalia ei ollut edestakainen mahalleen-kyljelleen liike. Kuuntelin itse mahan josta ei kuulunut ääniä. Mietin hetken soittaako ell vai ei, selvittiinhän viime syksynäkin ilman, mutta tallinomistaja käski soittaa. Tytöt ystävällisesti hankkivat numeron numeropalvelusta ja vielä soittivatkin päivystäjälle. Nyt ei voinut kun toivoa että päivystävä olisi hevosihmisiä. Eläinlääkäriä odotellessa taluttelin poikaa tarhassa ja yritin mm. juottaa sille lämmintä melassivettä. Mikään ei kuitenkaan maistunut. Eläinlääkärin tutkiessa Petteriä, tiesin tästä yöstä tulevan pitkä. Ell ei voinut letkuttaa, koska kuulemma meillä oli liian pieni poni ja mukana oli liian paksu letku. Kipupiikin hän kuitenkin pisti ja saimme parafiiniöljyä, jota piti yrittää saada ruiskulla mahaan. Koko poni lihaksiaan myöden oli todella kylmä, joten jouduin heittää sille kaulakappaleellisen loimen niskaan.

Ei auttanut kuin ruveta taluttelemaan. Kävelin tarhassa ja varikolla, onneksemme siellä sattui olemaan jyrkähkö mäki jota kävelimme edes takaisin, ylös ja alas muodostaen ympyrän muotoisen kuvion. Noin 10 minuutin pätkiä, jonka jälkeen takaisin talliin lepäämään hetkeksi. Tallinomitaja vietti yötä kanssamme tallilla ja vuorottelimme taluttajaa joka kierroksella. Oman talutteluvuoroni jälkeen vein Petterin aina pesupaikalle ja letkutin suuhun vettä ja ruiskuttelin parafiiniöljyä. Letkuttamalla toivoin että edes vähän vettä olisi mennyt perille asti, tosin parafiinistä en uskonut kovinkaan paljon päätyvän perille, lattialla sitä kylläkin oli. Lepäilyvuorollani en pystynyt kyllä ajatellakaan että nukahtaisin.

Kellon lähennellessä kolmea, pelkäsin että toivoa ei enää ollut. Yhtään papanaa ei ollut tullut ja Petteri rupesi näyttämään entistä väsyneemmältä ja kipeämmältä. Hoin Petterille, että "Sun on pakko selvitä tästä, sä et voi jättää mua vielä." Nyt pelko alkoi jo hiipiä ajatuksiini. Pelko, että tämä olisi viimeinen yömme. Loppujen lopuksi ajattelin että jos niin olisi, ainakin olisin tehnyt parhaani ja ainakin olisimme olleet yhdessä. Yksi ensimmäinen papana tuli kuitenkin jo seuraavalla taluttelukerralla ja noin tunnin päästä tuli muutama lisää. Mikään ei kuitenkaan minun vuorollani ja mietinkin että oliko se totta vai oliko minulle vain sanottu. Todistusaineistoakaan ei ollut näkyvillä.

Seitsemältä saapui seuraava eläinlääkäri ja ihan hevospuolen ihmisiä. Vihdoin. Valitettavasti tälläkään ei ollut mukana letkutusvälineitä, koska soitimme liian myöhään. Edellisestä ell käynnistä oli jo niin pitkä aika, että mietimme toisen kipupiikin antamista, mutta päätimme ettei anneta jos pääsisimme päivällä ns. oikealle lääkärille. Ensimmäinen eläinlääkärin käynti oli siis ollut siinä yhdeksän aikaan illalla. Aamun ell ei ollut kyllä mukava yllätys, sillä hän sanoi asiat ihan suoraan. Meidän pitäisi mahdollisesti lähteä Hyvinkäälle ja hevosen pitäisi jäädä sinne jos tarvitsisi letkuttaa useamman kerran päivässä ja nesteyttää. Nyt jos koskaan epätoivo valtasi minut. Ell ei tuntenut lähimaillakaan lantaa suolessa, ei siis vaikuttanut hyvältä. Hetken vielä taluttelimme ja noin tunnin päästä lähdin käymään kotona syömässä ja vaihtamassa vaatteita. Pelivaatteet kuitenkin päällä ja edellisestä ateriasta oli päässyt kulumaan jo reippaat 15h, mutta nälkä tosin ei ollut.

Yhdeksältä pääsimme raviradan eläinlääkärin vastaanotolle, jossa vihdoin poni letkutettiin parafiiniöljyllä, vedellä ja suolalla. Sieltä saimme seuraavan kipupiikin ja nyt suolestakin tuli tavaraa kaivamalla. IHANAA! Mutta vielä tämä ei ollut ohi.. Letkutuksen jälkeen meidän piti kävellä noin parikymmentä minuuttia ja ihanaa, vihdoin Petteriltä tuli läjä, pieni, mutta tuli kuitenkin. Tai oikeastaan pelkkää vettä, mutta mitä voi olettaa jos poni on melkein vuorokauden ollut ilman ruokaa. Päivän mittaan annoin pieniä määriä kerralla heinää ja usein. Vietin koko päivän tallilla tarkkaillen Petteriä ja kävin vielä iltaruokinnan jälkeen muutaman kerran katsomassa että kaikki oli hyvin.

Edes todella huonolla tuurilla tämä ei voinut loppua tähän. Petteriä jouduttiin letkuttamaan vielä useasti tämän päivän jälkeen ja saimme määräyksen syöttää glaubersuolaa. Pari viikkoa myöhemmin klinikalla vahvistettiin todeksi arveluni hiekasta. Määrä tosin oli paljon suurempi, mitä olin ajatellut. Psyllium -kuurien jälkeen kuitenkin saimme puhtaat röngenit!

Ähkystä kuitenkin jäi varmaan elinikäinen pelko, mutta onneksi Petterillä oli enkeli matkassa tällä kertaa! Liian usein tulee mieleen ensimmäisenä muillakin hevosilla ähky jos ne eivät syystä tai toisesta syö tai makoilee, tai käyttäytyy muuten oudosti.